Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi elokuussa siirtyvä Stuba Nikula kehottaa Vieraskynä-kirjoituksessaan etsimään uusia ideoita kulttuurialan rahoitukseen.
Perinteisen teollisuuden rahoitusmekanismit ovat yhtä perinteisiä kuin sen toimintatavatkin. Mennään pörssiin, tehdään osakeanti, nostetaan lainaa, rakennetaan tehdas. Tuotannon katteet maksavat lainat takaisin ja voidaankin pohtia seuraavan tehtaan rakentamista tai kilpailijan ostamista pois markkinoilta.
Luovien alojen rahoituskeinot ovat paljon moninaisemmat. Esimerkiksi kotimaisen elokuvan tuotantoa verrataan rahoitusrakenteeltaan usein start-upiin.
Kaikkien haave lienee avustus. Tuo ihastuttava pyyteetön raha, jonka saa hyvällä hakemuksella, jos idea ja ajoitus ovat osuvia. Ei tarvitse maksaa takaisin, kunhan jaksaa loppuraportin liitteineen kasata ajoissa. Joskus avustus voi olla kannustimena toimiva kick back, jonka summa pohjautuu tehtyihin ostoihin, mutta avustus se silti on siinä mielessä, ettei sitä tarvitse maksaa takaisin.
Luovalla alalla on toimijoita, jotka voivat myydä kumppanuuksia. Näkyvyyteen ja brändien yhteisviestintään liittyvää rahaa ei makseta takaisin, mutta sen saamiseksi pitää tehdä tekoja yhdessä maksajan kanssa. Jotkut kutsuvat sitä sponsoroinniksi, mutta mielestäni se on sanana liian yksisuuntainen ja siksi huonosti tekemistä kuvaava.
Joidenkin luovan alan toimijoiden normaali toimintatapa on jakaa tulevaisuuden tuottoja. Kerätään sopimuspohjaisesti osarahoittajia, jotka luottavat siihen, että tavalla tai toisella jollain aikajaksolla (ja korolla) sijoitus saadaan takaisin. Rahan rinnalla voidaan tietenkin sijoittaa myös asiantuntevaa aikaa ja muita arvokkaita resursseja.
Lainaraha pitää maksaa takaisin ja sille pitää olla vakuudet. Vakuuksia ei voi olla, jos tase on tyhjä. Laina- ja omarahoituksen yhdistelmällä tehdään investointeja, jotka yleensä kirjataan taseeseen. Ja lainalla on korko, koska raha maksaa. Lainoittajan hyvä puoli on se, että sillä ei useinkaan ole mielipiteitä kuin vakuuksista ja korosta. Eivät sitten tule palaveriin viisastelemaan sisältökysymyksistä.
Altaan syvimmässä päässä on yritykseen osakkaaksi tulevat sijoittajat. Usein he ovat myös pääomarahoittajia. Näin niiden lainaraha on takaisinmaksun suhteen kohteliaampaa, kuin perinteinen lainoitus. Niiden näkemys vakuuksistakin on erilainen. Hyvä tiimi saattaa vakuuttaa parhaiten. Osakkaalla onkin sitten äänivaltaa ja varmasti ajatuksia. Mutta osakkuutensa mukana he antavat asiantuntemusta – aikaansa.
Päätösvallan jakaminen rahoittajille vaatii kompromisseja. Tämä ei aina ole luovan alan erityisosaamista. Alkuperäinen luova ajatus, jolle toiminta pohjaa on syvästi henkilökohtainen ja siksi siitä on vaikea antaa päätösvaltaa muille.
Pienempi osuus enemmästä on kuitenkin usein enemmän kuin suurempi osuus vähemmästä. Ja jos tavoitellaan teollisen mittakaavan menestystä, tuuria voi korvata asiantuntemuksella ja rahoituksella ja näin kasvattaa onnistumisen todennäköisyyttä.
Onko rahoituksen haluttavuuden ja mahdollisuuden erot selviä rahoitussektorille, ministeriöille, Business Finlandille, Finnveralle, Suomen Teollisuussijoitukselle ja avustuksia myöntäville julkisen sektorin toimijoille? Ei kai luovan alan sisällä ole epäselvyyttä siitä, että sisäisiä eroja ei ole vain lopputuotteissa vaan myös siinä, mikä on kenellekin mahdollista tai tavoittelemisen arvoista rahoitusta?
Mielestäni luovan alan sisällä pitäisi käydä ymmärrystä kirkastava keskustelu siitä, millaisia rahoitusmekanismeja eri toimijat voivat käyttää ja mitä eivät. Mitä kukin meistä tarkoittaa, kun sanoo “rahoitus”? Pystymmekö argumentoimaan oman toimialamme erityispiirteet riittävän selkeällä tavalla?
Rahoituksen rakenteet eivät muutu ilman ulkoista painetta ja hyviä perusteluita. Eikä se nyt muutenkaan ole pahasta ymmärtää saman alan toisten tekijöiden prioriteetteja. Kun ajatus tulevaisuuden rahoituksesta on luovalle alalle itselleen kirkas, on sille huomattavasti helpompi saada myös ulkoista kannatusta.
Kuva: Saara Autere