Käynnistimme viime viikolla Älä anna kulttuurin kadota -kampanjan, joka puolustaa yksityisen kopioinnin hyvitystä. Joillekin voi olla epäselvää, mitä tarkoittaa käytännössä ”yksityinen kopiointi” ja mitä on siitä maksettava ”hyvitys”. Tämä blogikirjoitus avaa aihetta.
Yksityisen kopioinnin hyvitys (entinen hyvitysmaksu) on EU-direktiiviin perustuva lakisääteinen korvaus siitä, että kansalaiset saavat kopioida toisten biisejä, kuvia, elokuvia ja tv-sarjoja. Korvausta maksetaan tekijöille, esittäjille ja tuottajille. Tänä päivänä kopiointi tarkoittaa käytännössä sitä, että lataat jonkun sisällön kännykälle tai tietokoneelle.
Miksi tämä hyvitys on keksitty? Siksi, että noin 50 vuotta sitten lainsäätäjät näkivät järkeväksi antaa kansalaisille ”jokamiehenoikeuden” kopioida sisältö- ja viihdetuotteita. Sellainen ei olisi laillista ilman tällaista hyvitystä. Syynä on se, että ns. uuden kappaleen valmistamiseen tarvitaan normaalisti teoksen tekijän lupa.
Kuriositeetista merkittäväksi markkinahäiriöksi
1970-luvulla yksityinen kopiointi tarkoitti rahisevan c-kasettiversion nauhoittamista vinyylilevystä. 1980-luvulla tämän rinnalle tuli TV-ohjelmien nauhoittaminen VHS-kaseteille. Sitten päästiin kopioimaan CD-levyjä.
Entisaikaan kopiointi tarkoitti käytännössä fyysisen kuluttajatuotteen sisällön nauhoittamista/tallentamista jollekin toiselle laitteelle. Itse tuotetta sellaisenaan ei pystytty kopioimaan. Sittemmin maailma digitalisoitui. Se muutti kaiken: fyysisten tuotteiden sijaan kuluttajalle myydään nykyisin musiikki- ja elokuvatiedostoja tai niiden striimausta.
Ja juuri näitä samoja tiedostoja saa – yksityisen kopioinnin oikeuden nojalla – maksutta ladata omille laitteilleen!
Yksityisen kopioinnin oikeus antaa siis luvan ladata yksityiskäyttöön aivan samoja kuluttajatuotteitta, joita verkkokaupoista ja -palveluista saa rahaa vastaan. Tämä tuo aivan eri suuruusluokan markkinahäiriön kuin vinyylilevyn nauhoittaminen rahisevalle C-kasetille 1970-luvulla!
Mitä jos kaverin mersun voisi kopioida itselleen?
Kuvitellaanpa, mitä tällainen mahdollisuus vaikuttaisi muihin aloihin. Millaista olisikaan valmistaa autoja maailmassa, jossa jokainen voisi taikasauvalla kopioida kaverin auton itselleen – ja saman tien kaikki elämänsä lempiautot, siltä varalta että tahtoisi toisena päivänä ajaa jollain toisella!
Tällaista taikasauvaa kellään ei toki ole. Mutta on tähän realistisempikin vertaus. Mieti millaista olisi valmistaa tietokoneohjelmia, jos niitä saisi samalla tavalla kopioida? Yllättäen ne on tekijänoikeuslaissa rajattu tämän oikeuden eli ”yksityisen kopioinnin” ulkopuolelle.
Ero on suunnaton: jos ostat verkkokaupasta musiikkialbumin tai tv-sarjan, saat tehdä siitä laillisesti muutaman kopion muidenkin perheenjäsenten ja ystäväsikin käyttöön. Mutta jos ostat samasta kaupasta tietokoneohjelman, et saa monistaa sitä edes omistamallesi läppärillesi, elleivät ohjelman lisenssiehdot sitä nimenomaisesti salli.
Kansa kopioi yli 200 miljoonaa sisältöä vuosittain
Opetus- ja kulttuuriministeriö teettää vuosittain tutkimusta kopiointimääristä. Tätä vaatii tekijänoikeuslain 26 a §, jonka mukaan hyvityksen suuruus määritellään vuosittain tehtävän tutkimuksen perusteella.
Tutkimuksen mukaan vuonna 2023 Suomessa noin 755 000 ihmistä kopioi (usein siis lataa ja tallentaa laitteilleen) musiikkia, elokuvia ja tv-sarjoja. Kopiointimäärä on valtava: 210 miljoonaa tiedostoa tai tiedostopakettia vuodessa. Tähän lukuun lisätään yleensä noin 10 % haarukka (188 – 210 miljoonaa), koska ihan kaikista tiedostoista emme voi tietää tieteellisen tutkimuksen varmuudella, onko ne kopioitu laillisesta lähteestä.
Tutkimus on tallennuksen lähteen ja aineiston laadun suhteen tarkkaa. Esimerkiksi itse tehty aineisto, piraattilähteistä ladattu aineisto sekä Elisa Viihteen, Netflixin tai Spotifyn kaltaisten palvelujen hintaan sisältyvät tallenteet (ns. offline-kopiot) on karsittu visusti pois näistä luvuista. Jos puhutaan siis 210 miljoonasta kuluttajatuotteesta, jokainen voi miettiä, mitä se määrä musiikkia, elokuvia ja tv-sarjoja maksaisi, jos sen ostaisi normaaleilla verkkokaupan hinnoilla!
Sekä EU-direktiivi että Suomen laki edellyttävät, että luvasta yksityiseen kopiointiin korvataan kohtuullinen hyvitys. Mielestäni tällaiset faktat tulee ottaa huomioon, kun keskustellaan siitä, millainen taso on kohtuullinen.
Lue lisää:
Hallituksen aikomus leikata hyvitysmaksua herättää huolta oikeusvaltiosta