Yrittäminen on päivän sana, ja usein kuuleekin vaadittavan, että taidealallakin tulisi omaksua yrittäjämäisiä toimintatapoja. On siis panostettava korkeaan osaamiseen, oltava valmiita riskinottoon ja kovaan työtekoon, kirkastettava toiminta-ajatustaan hellittämättä ja etsittävä itse asiakkaansa.
Hannu Pohjannoro
Tässä listassa ei ole taidealan toimijalle mitään uutta.
Kriittinen kohta onkin vaatimus, että toiminnan tulisi olla (liike)taloudellisesti kannattavaa. Monellakaan taidealalla näin ei ole. Onko kyse vain vanhentuneista rakenteista ja jämähtäneistä toimintamalleista?
Tunnutaan helposti oletettavan, että koska liike-elämän toimintamallit ovat tehokkaita ja tuloksellisia bisneksenteossa, ne ovat tehokkaita kontekstista riippumatta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun amerikkalaisia huippuyrityksiä tutkinut Jim Collins suuntasi tutkimuksensa erilaisiin non-profit-organisaatiohin (mm. kouluihin ja taidelaitoksiin), hän joutui toteamaan kehittämänsä ”parhauden bisnesmallin” soveltuvan niihin vain osittain.
Eräs kriittinen piste osoittautui olevan toiminnan panos/tuotos-suhde. Luonnollisesti myös voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden on pystyttävä rahoittamaan toimintansa, mutta niiden menestyksekkään toiminnan tuloksia ei pysty mittaamaan pelkästään rahassa, vaan tarvitaan muunkin tyyppisiä indikaattoreita.
Yhteistä sekä menestysfirmoille että non-profit -tyyppisille loisto-organisaatioille on Collinsin mukaan se, että ne kykenevät toimimaan muuttuvassa ympäristössä muuttamalla toimintatapojaan ja strategioitaan, mutta pitämällä silti kiinni muuttumattomista ydinarvoistaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta mahdollinen: Collinsin mukaan kyse ei olekaan liiketoiminnan periaatteiden soveltamisesta, vaan yksinkertaisesti ”parhauden periaatteesta”.
Kulttuurielämän rakenteita saa ja pitää tarkastella kriittisesti ja vaatia niitä vastaamaan muuttuvan todellisuuden vaatimuksiin, mutta tarkastelua ei pidä tehdä yksinomaan liiketoiminnan näkökulmasta, vaan ottaa huomioon ne arvot ja tehtävät, joiden toteuttamiseksi kulttuurilaitokset ovat olemassa. Kulttuuritoiminnan perimmäisin arvo ei ole taloudellisen voiton tuottaminen.
Minulla ei ole ratkaisua valtion talousongelmiin, mutta missään tapauksessa Suomella ei ole varaa menettää nykyistä kulttuurialan osaamispotentiaaliaan. Mielestäni on varsin varomatonta väkisin ajaa liike-elämän toimintamalleja sellaisinaan alueille, joille niiden sopivuudesta on hyvin vähän näyttöä.
Toivon hartaasti, että kun tuuli aikanaan kääntyy, ei aikamme kulttuuripolitiikkaa tarkasteltaessa jouduttaisi toteamaan: ”Hyvä yritys…”